Jeesus rukoili ja sanoi:
”Isä, minä tahdon, että ne, jotka olet minulle antanut, olisivat kanssani siellä missä minä olen. Siellä he näkevät minun kirkkauteni, jonka sinä olet antanut minulle, koska olet rakastanut minua jo ennen maailman luomista. Vanhurskas Isä, maailma ei ole sinua tuntenut, mutta minä tunnen, ja nämä, jotka ovat tässä, ovat tulleet tietämään, että sinä olet lähettänyt minut. Minä olen opettanut heidät tuntemaan sinun nimesi ja opetan yhä, jotta heissä pysyisi sama rakkaus, jota sinä olet minulle osoittanut, ja jotta minä näin pysyisin heissä.”
Jo varhain kehittyi huomio, ettei kuolema ole asioiden normaali tola. Tämä huomio lähti liikkeelle sairastumista koskevista pohdinnoista. Sairaus ahdistaa ihmisen tilaan, jossa häneltä on viety yhteydenpidon mahdollisuus. Sairaus tuhoaa suhteet, jotka tekevät elämästä elämän. Sosiaalinen verkosto romahtaa samaan tapaan kuin ruumiin rakenne. Ihminen on suljettu pois ystävien piiristä. Hän on kuoleman kynsissä, leikattuna irti elävien maasta. Näin kuolema tunkeutuu, normaaliin, eli elämään. Siinä ihminen on hylätty ja eristetty, yksin ja olemattomuuden armoilla.
Sairauden kautta voimme ymmärtää kuoleman, ja myös sen, ettei pelkkä olemassaolo sellaisenaan ole elämää. Ihmiselämä ei ole elämään vain siksi, että ihminen on elossa. Voimme siis sanoa, että on epäelämää. Mutta olemme myös todennäköisesti saaneet kosketuksen elämään, sairauden ja kuoleman vastakohtaan. Se on rikkautta, joka koostuu elämän täyttymyksestä, rakkaudesta, yhteisöstä, kosketuksesta Jumalaan.Elämä on identtinen siunauksen, kuolema kirouksen kanssa. Elämä merkitsee yhteyttä, kuolema suhteiden puuttumista. Tässä käsittelemme kysymystä, mistä elämä syvimmässä mielessä koostuu. Tulemme myös toisen kysymyksen äärelle: kun fyysisesti elossa oleva ihminen voi olla kuollut, siis vailla yhteyttä muihin, eikö silloin yhteyden – ainakin Jumala-yhteyden – voima ole fyysistä kuolemaa vahvempi? Eikö elämä siinä tapauksessa voi säilyä myös fyysisen luhistumisen yli?
Tämänhän näemme arjessamme. Frank Martelan käyttämän sanan mukaan ihminen on suhtelo. Me voimme kasvaa ja kehittyä vain toisten avulla. Näin ihmisestä tulee ylisukupolvinen. Esivanhempamme elävät meissä, meidän vaikutuksemme näkyy tulevissa polvissa. Vaikka tässä on paljon lohdullista, törmäämme kuitenkin lopulta unohduksen seinään. Ihminen on lopullisesti kuollut, kun hänet on unohdettu.
Mutta entäpä jos meitä sittenkään unohdeta? Tähän viittaavat Jeesuksen sanat, ”olisivat kanssani siellä missä minä olen.” Tämä lause aukeaa vain ylösnousemuksen kautta. Ylösnousemus kertoi, että Jumala herätti Jeesuksen henkiin. Taivaaseen astuminen täydensi ylösnousemuksen. Kolminaisuuden toinen persoona, Jeesus, joka syntyi ihmiseksi, eli ihmisenä, taivaaseen astuessaan vie ihmisyyden Jumalan luo, avaten näin myös oven meillekin. Maan päällä Jeesus kieltäytyi kaikesta kuninkuudesta, taivaaseen astuessaan Hänestä tuli kaiken, koko kaikkeuden valtias. Kaikkeuden valtias on kaikkia voimia ja valtoja vastaan, pienen ihmisen puolella. Jeesus nousi vallanyhteyteen ja elämänyhteyteen Jumalan kanssa, Jumalan herruuteen, joka siis on kaiken tilan, ajan ja avaruuden tuolla puolen. Koska Jeesus on Isän luona, hän ei ole kaukana meistä vaan lähellä meitä.
Helatorstaita vietetään juuri tämän taivaaseenastumisen kunniaksi. Mutta viedessään ihmisyyden Jumalan luo Jeesus ei tee meistä vain unohtumattomia, vaan eläviä. Elämme yhteydessä Jumalaan. Tämä yhteys tarkoittaa myös sitä, että elämä ei ole enää ajallista ja rajallista, vaan juurikin tällaisten rajoitteiden kuin tilan, ajan ja avaruuden ulkopuolella. Jos haluaa oikein radikaalisti sanoa, niin kuolemassa kohtaamme vain ajan lopun.
Olemme saaneet elämän ilman että kukaan kysyi meiltä mitään. Elämän kysymys lieneekin tämä: ”Onko oikein antaa toiselle elämä näin, ilman että häneltä on kysytty suostumusta?” Kyllä, jos sen mukana voi antaa elämälle merkityksen. Elämän merkitys on Jumalassa. Tästä seuraa se, ettei Jumala ole enää etäällä meistä. Voisi jopa sanoa näin: Jumala ei ole mikään realiteetti, josta voimme esittää keskustelukysymyksiä, tyyliin onko Jumalaa vai ei, vaan me olemme Jumalassa ja Jumala on meissä. Näin meidän on ymmärrettävä Jumalan läsnäolo ja läheisyys, ja elettävä hänen läsnäolossaan.
Osallisuus iankaikkisuudesta tarkoittaa kahta asiaa. Ensinnäkin, vaikka kuolemmekin, me elämme. Ja elämä pyhimmillään ei ole mikään itsekäs asia, vaan se on tehtävä. Voi sanoa, että on velvollisuus elää. Yksinkertaisimmillaan velvollisuus on tässä: ilman tietoista mieltä ei voisi sanoa, että on mitään olemassa, kuten vaikkapa maailmankaikkeutta. Maailmankaikkeus tarvitsee tietoista mieltä todentaakseen olemassaolonsa. Toisaalta tietoisuus elämän pyhyysulottuvuudesta antaa syvyyttä – elämä ei ole vain suorittamista, kiipimistä, selviytymistä. Elämä syvimmillään on koko olemisen taustalla väreilevän suuren mysteerin aistimista. Näin aukeavat Jeesuksen sanat, ”jotta heissä pysyisi sama rakkaus, jota sinä olet minulle osoittanut.” Rakkaus on elämä, se on yhteys, sekä Jumalaan että lähimmäiseen, Siinä aukeaa koko elämän siunattu rikkaus.
Kukaan kastettu ei ole osaton. Osallisuus on Jumalan suurin lahja. Kauneimmillaan se näkyy juuri lapsikasteessa. Vauvahan ei oikeastaan anna mitään. Tai antaa, mutta ei niin kuin aikuinen aikuiselle, palvelu palveluksesta, tms käytännöllistä arjen mafiaetiikkaa. Silti, kastetun vauvan puolesta kirkko rukoilee, uskoo hänen puolestaan. Jumala ei pyydä mitään, antaa kaiken. Lapsi on hyväksytty, hän kuuluu joukkoon. Näin on jokaisen kastetun kohdalla. Kirkko rukoilee ja uskoo silloinkin kun omat rukoukset kuolevat ja usko kuihtuu. Ja ristillä Jumala jo antoi kaiken. Sinä olet hyväksytty, kuulut joukkoon. Mutta se pitää ottaa vastaan. Silloin elämä on rakkaus, eikä kuolema ole mitään.
