Tänä päivänä 13. maaliskuuta vuonna 1940 päättyi Suomen ja Neuvostoliiton välillä käyty talvisota. Siitä on jo 83 vuotta, mutta muistomerkkejä Suomen sodista on maassamme yhä – ja se on hyvä, hekin, joilla ei ole suvussaan enää eläviä muistojen kantajia ja kertojia oppivat ”muistamaan”. Eräs tällainen muistomerkki sijaitsee reilun 250 kilometrin päässä Torniosta.
Kuljemme mieheni ja lasteni kanssa usein Pelkosenniemellä ja monesti pysähdymme eräällä tietyllä kivellä. Sen kiven kyljessä lukee: ”PELKOSENNIEMEN TAISTELU 18.12.1939 Tässä auttoi Herra”.
Kiven tarina on seuraava: Puutteellisesti aseistettu jalkaväkirykmentti 40 sai tehtävän estää puna-armeijan hyökkäys ja sen tavoitteena ollut maayhteyden katkaisu Ruotsiin. Perksalon johtama rykmentti saapui kokonaisuudessaan Pelkosenniemelle 17. joulukuuta ilman tykistöä ja panssaritorjunta-aseita. Telttojakaan ei riittänyt kaikille. Suomen noin 1500 miehen vahvuinen Daavid kohtasi neuvostoarmeijan yli 20 000 miehen Goljatin.
Ilmavoimien entisen kouluttajan ja hävittäjälentäjä Olli Seppänen muistutti, että taistelun taustalla kristillinen usko ja rukous tuotiin rohkaisuksi valtionjohtoa myöten tilanteessa, joka niin suomalaissotilaiden näkökulmasta kuin johdonkin silmissä vaikutti mahdottomalta tehtävältä.
Tasavallan presidentti Kyösti Kallio piti radiopuheen Suomen kansalle ja Suomea puolustaville joukoille 17. joulukuuta. Hän kehotti turvautumaan Jumalaan. Puheen jälkeen presidentin puoliso Kaisa Kallio kehotti suomalaisia rukoilemaan. Samaan aikaan kouluttamaton sotilasjoukko aloitti taistelunsa puna-armeijaa vastaan. Kun jalkaväkirykmentti 40 ja muut taisteluun osallistuneet joukot ryhmittyivät Pelkosenniemen kirkonmäellä, sääolosuhteet olivat aivan toisenlaiset kuin seuraavana aamuna 18. joulukuuta tulisivat olemaan.
– Satoi vettä ja räntää. Kun taistelusuunnitelma toteutettiin, pakkanen kiristyi huomattavasti (aamulla kolmeenkymmeneen, myöhemmin neljäänkymmeneen). Poikkeuksellisen voimakas säätilan muutos oli ehdottomasti suomalaisten etu. Se vaikutti voimakkaammin motorisoituun, paljon teknisempään punarmeijan taisteluosastoon kuin suomalaisiin.
Osa suomalaisista joukoista päätti koukata vihollisen selustaan. Suomalaiset onnistuivat yllättämään puna-armeijan joukon ja tuhosivat kilometrin päässä lossilta sen huoltokeskuksen ja tykkipatterit. Niin hajanaisia ja epätietoisia kuin suomalaisjoukot olivatkin, vielä suurempi hämmennys kohtasi neuvostosotilaita, kun myös selustasta alkoi kuulua taistelun ääniä.
Samaan aikaan puna-armeijan autonkuljettaja saa kuolettavan osuman otsaansa ja rojahtaa ratin päälle. Auto antoi jatkuvan äänimerkin. Mitä ilmeisemmin tämä oli annettu perääntymiskäskyksi, koska saman tien Kemijoen länsipuolella olevat puna-armeijan joukot lähtevät paniikinomaisesti pakenemaan.
Yllätetyt neuvostoarmeijan sotilaat vetäytyivät. Pieni kouluttamaton suomalaisjoukko sai voiton. Vuosikymmeniä myöhemmin Pelkosenniemellä taistelleet sotaveteraanit saivat toiveensa läpi. Ilmeisen perääntymiskäskyn antaneen kuorma-auton paikalle pystytettiin muistomerkki, jossa lukee ”Tässä auttoi Herra”. Jos Pelkosenniemen taistelu olisi hävitty, olisivat neuvostoarmeijan joukot olleet suomalaisjoukkojen selustassa.
Jumalasta ei saa enää puhua julkisesti ellei puhu kirkon seinien sisällä. Olemmeko unohtamassa, kehen kansamme turvasi vaikeina aikoina ja sai avun? Ehkä raamattutuntemuksen ottaminen takaisin yleissivistäviin opintoihin olisi paikallaan. Entiseen aikaan suomalaiset tunsivat Raamattunsa, ja kohtaaminen neuvostoarmeijan kanssa ymmärrettiin sen kautta. Raamattu auttaa jäsentelemään maailman tapahtumia ja myös omaa olemista niiden pyörteissä.
”Tässä auttoi Herra”, lukee kivessä Pelkosenniemellä. Olkoon tekomme ja asenteemme elämään sellaisia, että voimme aina rohkeasti pyytää Herramme apua ja vilpittömällä ylpeydellä jättää oman muistomme tämän pienen kansakuntamme historiaan. Auttakoon siinä meitä Herra.
