Kuljeskelen hiljaisella hautausmaalla. Hautakivistä luen nimiä, syntymä- ja kuolinaikoja. Samalla mietin, mitä noiden ihmisten elämään on mahtanut sisältyä. Joku on saanut elää vain muutaman vuoden, toinen on kutsuttu kuolemalle inhimillisesti ajateltuna kesken aikuisuuden, jostain hautakivestä taas luen, että tämä ihminen on elänyt pitkän elämän. Sitä nuo kivet, nimet ja ajat eivät kuitenkaan kerro, millainen tuo eletty elämä on ollut. Miksi toinen on kuollut jo aivan pienenä, kun taas toisen elämä on ehtinyt kypsään vanhuuteen.
Tornion kirkossa aivan alttarin vieressä on pieni hauta, jota kirkon lattiaan ei ole merkitty, siinä lepää pieni Anna Katarina. Hänen arkkunsa ja muumionsa ovat rekonstruoituina Tornionlaakson museossa. Tuota pientä tyärtä huomaan usein miettiväni, samoin kuin monia muita, jotka eivät saaneet elää ’täyttä elämää’.
Mitä tarkoittaa täysi elämä?
Elämänmatka on meillä jokaisella hyvin yksilöllinen, samoin kuin elämän sisältö. Helposti vertailemme omaa elämäämme toisten elämään, mutta eivät ne ole vertailukelpoisia.
Jokainen elämä on arvokas. Jokainen ihminen on arvokas. Jokaisen hautakiven alla on ihmisen kokoinen elämäntarina.
Pyhäinpäivä johdattaa meitä miettimään omien poisnukkuneiden rakkaittemme elämäntarinaa, yhteisiä vaiheita heidän kanssaan, kaipausta, jota heidän muistelemisensa meissä synnyttää. Pyhäinpäivänä ja kaikkina muinakin päivinä saamme olla myös kiitollisia yhteisistä elämänvaiheista ja kokemuksista. Ne ovat muistojenhelmiä mielessämme. Helmien väri vaihtelee, kuten muistojenkin väri. Saamme tehdä yhteistä matkaa tässä elämässä, kuoleman rajan ylittämisen jälkeen ne muuttuvat muistojen matkaksi.
Siunausta sinun ja rakkaittesi pyhäinpäivänaikaan
