Ajassamme on vahvana vastakkainasettelu: Asiat ovat joko hyviä tai pahoja, oikein tai väärin. Vastakkainasetteluun on toki monia syitä, joita ei lyhyessä kolumnissa voi käsitellä. Väitän kuitenkin, että polarisaatio on vain kiihtynyt pandemia-ajan eristäytyneisyyden jälkeen.
Yksinäisyys on myös lisääntynyt. Kun tähän lisätään liioitteleva, toivottomuutta lietsovaksi kehittynyt huolipuhe vaikkapa ilmastonmuutoksesta, on selvää, että ahdistuneisuus vain kasvaa. Kuitenkin, "yhteys merkitsee elämää, sen puute kuolemaa", totesi paavi Benedictus XVI.
Olemme siis haastavan tilanteen edessä. Tilanteen joka on luotu sanoilla, ja niistä kehittyineillä mielikuvilla. Mutta sanat todellakin luovat todellisuutta. "Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa"(Mt. 12:35). Mitä tämä tarkoittaa? Olet sitä mitä ajattelet. Ja se tulee ulos sisimmästäsi. Ja se vaikuttaa ensimmäisenä suoraan itseesi, omaan oloosi ja olemiseesi. Jokainen hetki on siis valinnan hetki. Jokaisena hetkenä valitset tulevaisuuden itsesi, siis sen, millainen on se sinä, joka olet aivan kohta.
On kuitenkin olemassa keino, jolla elämän ahdistusta voi lieventää. Se toki koskee vain yksilöä itseään, sillä kuten kaverini on sanonut, "aikuista ei voi kasvattaa". Olemme jokainen vastuussa itsestämme, ja joka sen ymmärtää, kykenee jopa radikaaliin vastuuseen omasta elämästään. Joka tapauksessa, keino on rehellinen puhe. On opittava puhumaan sekä rehellisesti että rakkaudellisesti.
Rehellisen ja rakkaudellisen puheen lähde, alkupiste on rukous. Rukouksessa ihminen saa ja hänen täytyykin olla ilman naamioita, paljaana itsenään. Lutherin mukaan Jumala katsoo sinne, minne ihminen ei mielellään katso; sinne missä on häpeää, hätää, heikkoutta, ahdistusta ja syntiä. Lutherin sanoin: ”Syntiset ovat kauniita, koska heitä rakastetaan; heitä ei rakasteta sen tähden, että he ovat kauniita”. Jumala rakastaa minua siitäkin huolimatta, että tuntee minut, minuna itsenäni.
Jättäessämme näin itsemme Jumalan käsiin voimme jättää muutkin asiat, kuten huolemme ja murheemme. Emme me voi maailmaa pelastaa, se on Jumalan tehtävä. Voimme myös irrottautua yksinkertaistuksista, alkaa puhumaan myös muille rehellisesti ja rakkaudellisesti. Voisiko aito, hyväntahtoinen puhe olla juurikin sitä, joka luo yhteyttä, karkottaa pelon ja yksinäisyyden ja poistaa vastakkainasettelun?
