Radiojumalanpalvelus 25.8.2013

Alatornion kirkossa 25.elokuuta 2013 klo 10, 
radiointi YLE ykkösellä 
Jumalanpalveluksessa saarnasi kirkkoherra Martti Puontila 


14. sunnuntai helluntaista 
         
Aiheena: Lähimmäinen 

Saarnateksti Luuk.10:25-37 

                 
LAUPIAS  SAMARIALAINEN 

Muuan lainopettaja halusi panna Jeesuksen koetukselle. Hän kysyi: ”Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?” Jeesus sanoi hänelle: ”Mitä laissa sanotaan? Mitä sinä itse sieltä luet?” Mies vastasi: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Jeesus sanoi: ”Oikein vastasit. Tee näin,niin saat elää.” 

Mies tahtoi osoittaa, että hän noudatti lakia, ja jatkoi: ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni?” Jeesus vastasi hänelle näin: ”Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti hänet. Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin. Samaa tietä sattui tulemaan pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni ohi. Samoin teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen, hänkin väisti ja meni ohi. 

Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne. Sitten hän nosti miehen juhtansa selkään, vei hänet majataloon ja piti hänestä huolta. Seuraavana aamuna hän otti kukkarostaan kaksi denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: ”Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin. Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?” Lainopettaja vastasi: ”Se, joka osoitti hänelle laupeutta.” Jeesus sanoi: ”Mene ja tee sinä samoin.” 

Punainen lanka, se voi olla sukan kutojalla tai ompelijalla. Punainen lanka voi löytyä myös romaanista tai elokuvasta. Televisio-ohjelman nimi on ollut Punainen lanka ja omaa elämäämme taaksepäin katsellessa, sieltäkin voimme löytää punaisen langan. 

Sanaparille punainen lanka on varmaan monta selitystä, mistä se juontaa juurensa. Yksi selitys löytynee kreikkalaisesta mytologiasta. Kuningas Minoksen tytär rakastui Theseus-nimiseen sankariin, jonka tehtävänä oli surmata Minotauros-hirviö. Minotauros asui labyrintissä. Kuninkaan tytär, Ariadne nimeltään, lupasi auttaa Theseuksen pois labyrintistä sillä ehdolla, että tämä suostuisi menemään hänen kanssaan naimisiin. Theseus sai Ariadnelta punaisen lankakerän, jota hän purki matkallaan hirviön luokse. Ilkityön suoritettuaan Theseus löysi langan avulla takaisin labyrintistä. 
Tästäkö tulee sanonta punainen lanka. 

Raamatun punainen lanka on kiistatta Jeesus Kristus. Vanha testamentti ennustaa varsin tarkastikin Hänen tulostaan tähän maailmaan. Uusi testamentti kertoo Jeesuksen syntymän, toiminnan, elämän, ristikuoleman, sovituksen ja ylösnousemuksen kuolleista, taivaaseen astumisen. Apostolien teoissa ja Uuden testamentin kirjeissä kuvataan, miten Jeesus toimi ihmisten elämässä taivaaseen astumisensa jälkeen ja Raamattu päättyy Johanneksen näkyyn Jeesuksen paluusta takaisin. 

Tästä punaisesta langasta Raamatussa, Jeesuksesta Kristuksesta ikään kuin haarautuu rinnalla kulkeva punainen lanka ja se on lähimmäisenrakkaus. Se on Raamatun keskeinen opetus. Raamatun alkulehdillä on jo maininta: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Jeesus lainasi tätä käskyä ja jopa lisäsi siihen näin: Rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, Matt.5:44. Hätkähdyttävä on myös Jeesuksen kuvaus viimeisestä tuomiosta. 

Siinähän Jeesus avaa tien taivaaseen niille, jotka ruokkivat nälkäisiä, juottavat janoisia, ottavat kodittoman luokseen, vaatettavat alastoman ja käyvät katsomassa sairaita ja vankeja ja toisaalta ne hylätään, jotka jättävät tämän kaiken tekemättä. 

Jeesus ei pohtinut tai selitellyt, miksi tässä Jumalan maailmassa ylipäätänsä on nälänhätää, janoa, kodittomuutta, sairautta jne. Jeesus vain totesi, miten meidän tulee toimia käytännössä, kun näitä kohtaamme: rakastaa häntä toisissa ihmisissä. Vanha tarina päättyy kuvaan, jossa ihminen kuolemansa jälkeen kohtaa Kristuksen, joka kysyy ihmiseltä vain lyhyesti: 
”Opitko elämäsi aikana rakastamaan”? 

Yksi tunnetuimpia opetuksia lähimmäisen rakkaudesta on tämän sunnuntain Jeesuksen vertaus laupiaasta samarialaisesta. 
Vihkitilaisuuden alkuun oli enää muutama minuutti. Sulhanen veteli kirkon edustalla viimeisiä hermosavuja oikein sikarista. Kuului huuto: Äkkiä sisään, nyt se alkaa. Sulhanen otti sikarin suustaan, sammutti sen pikaisesti ja työnsi lopun hermostuksissaan housuntaskuun. Vihkiminen alkoi. Hyvinhän tämä menee, sulhanen tuumi. Turhaan jännitin. Kunnes jossain vaiheessa iholla tuntui jotain, siinä taskun kohdalla. Yhtäkkiä sulhanen muisti: voi ei, se on varmaan se sikari. Toivottavasti tämä vihkiminen pian loppuu, pistäs pappi vähän vauhtia. Vihkipappi käänsi katseensa sulhaseen: Tahdotko ottaa… Sikari oli polttanut housuntaskun rikki ja kärvensi jo ihoa. Kipu oli sietämätön, eikä sulhanen enää kuullut papin kysymystä, vaan juoksi nopeasti vieressä olevaan sakastiin. Alttarikaiteen luota kuului pettynyt huudahdus: Ei sinun ole pakko ottaa, jos et taho rakastaa. Tämä vihkiminen päättyi kuitenkin onnellisesti. Sulhasen housut olivat sammutusvedestä märät, kun pari lausui toisilleen: Tahdon. 
Onko pakko rakastaa, jos ei taho. Pitääkö meidät pakottaa toimimaan laupiaan samarialaisen tavoin. Johtuuko tämä saamastamme kotikasvatuksesta, onko se luonnekysymys tai elämänkokemusten vaikuttamaa? Miksei meillä kaikilla ole jo geeneissämme halu ja tahto rakastaa lähimmäistä? Itsekkyys lisääntyy. Rakkauden osoittaminen vaatii omaa uhrautumista. Harvoin tukasta ketään vedetään ylös. Pitää mennä rinnalle ja auttaa. Siihen ei helposti viitsitä.
Ketä meidän tulisi rakastaa? Kuka on minun lähimmäiseni? 
Ensiksi tähän jälkimmäiseen: Luettelosta voisi tulla varsin pitkä, mutta ajan niukkuudesta johtuen otan vain muutaman esimerkin. 
Siitä on jo yli 20 vuotta kun aloitin täällä Torniossa Karungin pappina. Nyt olen aloittamassa Tornion pappina. Muutin silloin perheeni kanssa Karungin pappilaan. Ennen muuttoa ja sen jälkeenkin pappilassa tehtiin remonttia. Sitä tekemässä oli mies, johon tutustuin remontin aikana. Kävimme monet keskustelut ja kun remontti oli tehty, tämä mies tuli  pappilaan ja pyysi saada vielä tehdä lapsillemme hiekkalaatikon ja asentaa keinut.  Pian pihassa oli hiekkalaatikko ja keinut lapsille. Yhteys ja keskustelut tämän työmiehen kanssa jatkuivat, kunnes sain yhtenä aamuna viestin hänen kuolemastaan, oman käden kautta. Pöydällä oli ryppyiselle paperilapulle kirjoitettu viesti, yksi lyhyt lause ja sitä en unohda. 
   
Vaikka tästä minua koskettaneesta tapahtumasta on kulunut pitkä aika, vieläkin se jotenkin riipaisee. En  voinut välttyä itsesyytöksiltä: enkö kuunnellut, kuullut, olinko liian kiireinen, olinko ohikulkeva pappi, jonka pitäisi olla lähimmäisenrakkauden ammattilainen. Ehkä jotain opin tästä kokemuksesta. Kuinka usein olen laiminlyönyt lähimmäisenrakkauden tietämättäni, ollut ohikulkeva pappi, sitä en kestä edes ajatella. 

Lukemattomat yksinäiset tarvitsisivat laupiasta samarialaista. Yksinäisiä on paljon, ei vain vanhuksissa ja sairaissa, vaan erikoista kyllä, myös nuorissa. Menneenä kesänä tuli poliisin tietoon useita henkilöitä, jotka olivat menehtyneet kotiinsa ja olleet siellä pitkän aikaa. Lehdessä poliisi peräänkuulutti ihmisiä välittämään ja pitämään huolta läheisistä. Raamatussakin kerrotaan, että oli eräs mies, joka 38 vuotta oli ollut sairaana Betesdan lammikon äärellä. Muiden sairaiden kanssa hän odotti, että olisi ehtinyt sinne lammikkoon, kun vesi on kuohutettu, mutta ei koskaan ollut siihen tilaisuutta. Kun Jeesus tulee hänen luokseen ja aloittaa keskustelun, niin mies sanoo: ”Minulla ei ole ketään, joka veisi minut lammikkoon, kun vesi on kuohutettu”. 38 vuotta: minulla ei ole ketään. 

Minulla ei ole ketään. Monen yksinäisyydestä kärsivän ihmisen sisin tunto on juuri tämä: minulla ei ole ketään. Yksinäisyys tuo mukanaan monenlaista epätoivoa. Sairaus piirtää rajoja eteemme, jolloin elämänpiiri ja yhteydet toisiin helposti ohenevat ja häviävät. Raamatussa  muistutetaan usein huolehtimaan leskistä. Lesken asema oli silloin toinen  kuin mitä se on nyt. Mutta me, jotka emme vielä ole menettäneet puolisoamme, ehkä pitkänkin yhteiselämän jälkeen, emme osaa aavistaa, miltä tuntuu, kun elää päivästä toiseen surun ja ihmisen ikävän kanssa, käy yksin nukkumaan, herää yksin aamupalalle, tekee kaiken yksin.  Mikä merkitys voikaan olla sillä, että hetkittäin vierellä kulkee  toinen ihminen, laupias samarialainen. Sanoisin myös niille, jotka käyvät katsomassa 
yksinäisiä läheisiään, että omaa käytöstäkin voisi joskus miettiä. Tässä kerran poika meni tapaamaan pappaansa. Pappa asui yksin pienessä mökissä syrjässä, lapset olivat lähteneet maailmalle ja vaimo kuollut vuosia sitten. Pojanpoika istui sohvalla räpläten hienoa kännykkäänsä, viestejä lähettäen ja lukien sekä pelejä pelaten. Pappa istui keinustuolissa, odottaen, että olisi jonkun  sanan vaihtanut pojanpoikansa kanssa. Sitten poika oli lähdössä ja pappa pyysi käymään. En taida, sanoi poika. Miten niin, uteli pappa. Kun täällä haisee paska, oli poika vastannut. 

Yksinhuoltajat tarvitsevat laupiasta samarialaista. Avioerojen, avoerojen ja kuoleman kautta keskellämme on paljon yksinhuoltajia, jotka yrittävät selvitä arjestaan. Pienten lasten aika ja murrosikä on voimia kysyvä vaihe kahdellekin vanhemmalle. Se on kaksinkertaisesti raskas äidille tai isälle, joka yksin hoitaa ja kasvattaa lapsensa. He tarvitsevat kaiken tuen ja virkistyksen, minkä voivat saada tässä elämänvaiheessa. 

Maahanmuuttajat ja pakolaiset tarvitsevat laupiasta samarialaista. Joku sanoo, etteivät pakolaiset ole lähimmäisiämme, hehän ovat itse hankkiutuneet tänne ja jättäneet oman maansa, he harjoittavat vierasta uskontoa ja heidän kulttuurinsa on liian erilainen. Olenko minä laupias samarialainen hänelle, joka etsii apua ja turvapaikkaa meidän yhteiskunnastamme, kaupungistamme, paeten kärsimystä, turvattomuutta, pelkoa ja jopa kuolemaa. Jukka Salmisen laulussa Tung kuvataan pienen pakolaisen tuntoja tänne tullessaan. Emma Ylitalo, Katja Herojan säestämänä, laulaa nyt tämän laulun… 

Kyllähän tässä maassa on monenlaista hyväntekeväisyyttä: järjestetään keräyksiä, konsertteja hyvään tarkoitukseen, on hyväntekeväisyysjärjestöjä jne. AA-toiminta on mielestäni hyvä esimerkki lähimmäisenrakkaudesta. Juomiskiusauksissa kamppailevan vieressä voidaan olla tiiviisti päivä- ja yökaudet ja niin on usein autettu askel kerrallaan retkahtamiskiusauksen läpi. 
Mutta missä on meidän lähimmäisen rakastamisen lähde ja voima. 
Mistä te täällä kirkossa olevat seurakuntamme vapaaehtoiset saatte voiman ja motiivin toimia toisten hyväksi. 

Eräs fariseus kutsui Jeesuksen kotiinsa aterialle (Luuk.7:) Huonoa elämää elänyt nainen ilmestyi tähän kotiin kutsumatta alabasteripullo mukanaan. Jeesus sanoi fariseukselle naisesta näin: ”Hän sai paljot syntinsä anteeksi,  sen vuoksi hän rakasti paljon. Mutta, joka saa anteeksi vähän, se myös rakastaa vähän” .Päivän vertaus ei kerro, mutta ehkä se ryöstetty ja pahoinpidelty mies kohtasi ihmisiä vähän toisin silmin, kiitollisena, kun tuli rakastetuksi ja vielä sellaisen ihmisen taholta, jolta vähiten odotti laupeutta, samarialaisen kansan jäseneltä ja selvisi sieltä majatalosta taas omaan elämään, ehkä hän nyt toimi auttajana. 

Sisäinen velka ja syytös vie meiltä elämän voimia ja elämän ilon. Ainoa lääke näihin sisimmän tunnon kipuihin on anteeksiantamus. Sen kokeminen sai Jeesuksen kohtaaman naisenkin katseen kirkastumaan ja elämän elpymään ja samalla tuli rakkaus käytännön elämään. Jeesus on meidän laupias samarialainen. Meillä ei ole ansioita ja boonuksia esittää Jumalalle. Joka elää laupeudesta, on laupias myös toisille. 

Evankeliumi alkoi kysymyksellä: ”Miten saisin omakseni iankaikkisen elämän”? Me saamme osaksemme iankaikkisen elämän yksin armosta ja uskosta Jeesukseen Kristukseen. Tämä ei ole muuttunut yhtään eikä muutu. Se on meidän uskomme punainen lanka. Tämän uskon vaikutukset näkyvät siinä, miten me kohtelemme lähimmäisiämme. 
Nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme: