Radiojumalanpalvelus 2.11.2013

Alatornion kirkossa 2. marraskuuta 2013 klo 10, 
radiointi YLE ykkösellä 
Jumalanpalveluksessa saarnasi kirkkoherra Martti Puontila 

Saarnateksti: Matt.5: 1-12

”Nähdessään kansanjoukot Jeesus nousi vuorelle. Hän istuutui, ja opetuslapset tulivat hänen luokseen. Silloin hän alkoi puhua ja opetti heitä näin: 
Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta. 
Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen. 
Autuaita kärsivälliset: he perivät maan. 
Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan. 
Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan. 
Autuaita puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan. 
Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen. 
Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan: heidän on taivasten valtakunta. 
Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä.” 

Vuodessa on kaksi päivää, jolloin erityisellä tavalla muistellaan ja muistetaan kuolleita läheisiä. Toinen on tänään vietettävä Pyhäinpäivä ja toinen on jouluaatto. Molempina päivinä on tapanamme käydä sytyttämässä kynttilän omaisten haudoille. Tänäänkin pimeässä syysillassa kynttilöiden valomeri valaisee lukemattomat hautakivet. Tänään myös muistetaan erityisesti heitä, jotka ovat nukkuneet pois keskuudestamme viime Pyhäinpäivän jälkeen. Kirkoissa syttyvät kynttilät heidän muistolleen. Kaipaus on vielä sielussa syvällä. On ikävä, läheisen ihmisen ikävä. Monille on lohdullista käydä läheisen haudalla. Häntä ei voi enää  nähdä kuin valokuvissa ja muistikuvissa, hänen ääntään ei voi enää kuulla, mutta haudalla rajan toisella puolella oleva tuntuu olevan jotenkin lähempänä. Ei voi enää kiittää tai pyytää anteeksi. Vai voiko? Voihan sen tehdä vielä haudalla, itsensä takia. 

Kuolema ei ole mikään suosittu puheenaihe. Kun me tapaamme toisemme kadulla tai kaupassa, harvoin juttelemme kuolemasta. Pappina olen huomannut, että vaikea siitä on usein puhua sairasvuoteen vieressäkään, vaikka tiedetään varmuudella, että kuolema kohdataan pian. Toisaalta se on ymmärrettävää, eihän kuolemasta ole paljon hyvää sanottavaa. Liittyyhän siihen usein ahdistusta, pelkoa, kärsimystä ja kipua. Olikohan se Martti Luther, joka sanoi, että kuolemaa on ajateltava silloin, kun se on kaukana. Kun kuolema on lähellä, se on liian pelottava ajateltavaksi. Monesti kuolemasta puhuminen ja sen ajatteleminen torjutaan toteamalla: Vielä ei ole sen aika. Milloinkahan se sitten on? Puolisotkaan eivät puhu kuolemasta mielellään. Moni leskeksi jäänyt on todennut, ettei kuolemasta keskusteltu ja siksi monet käytännön 
asiat jäivät hoitamatta ja selvittämättä. Suomalainen mies hoitaa asioita omalla tavallaan. Tässä kerran vierailin talossa, jossa isäntä oli hakannut hirveät määrät halkoja ja polttopuita. Kun kyselin, että miksi 
noin järjetön määrä pitää olla, niin mies totesi lyhyesti: Kun minä tästä kuolen ja vaimo jää leskeksi, niin hänen ei tarvitse ainakaan polttopuiden takia ottaa heti uutta miestä, puita riittää. 
     
Puontilan Martti on kuollut,  tällainen viesti lähtee jonakin päivänä liikkeelle. Itse en ole sitä kuulemassa ja se tapahtuu vain kerran tässä elämässä. Tuollaisella viestillä on hyvin erilainen merkitys riippuen siitä, 
missä elämäntilanteessa se tapahtuu. Voin kuvitella tilannetta vaikka 20 vuotta sitten: vaimo ja 4 pientä lasta, uusi koti ja työ. Mitä minun kuolemani olisi merkinnyt silloin? 

Voin vähän kuvitella tämän viestin merkitystä, jos se lähtisi liikkeelle tänään. Edessä olisi parin viikon aikana minun hautajaisteni järjestelyt. Vaimollani olisi siinä mielessä helppoa, että monena Pyhäinpäivänä olemme jo varsin yksityiskohtaisesti käyneet läpi kummankin osalta käytännön järjestelyt: millainen arkku, vaatetus  arkussa, kukat, muistamiset, siunaava pappi, virret ja laulut, toive hautapaikasta jne.  Vaimolleni olen sanonut, että toivottavasti Jumala kutsuu minut ensin, sillä minä en jaksa surra. Vaimo on vastannut: Oletpa sinä itsekäs. 

Jos viesti kuolemastani lähtisi  liikkeelle vuosikymmenten päästä, ollessani vanhuksena, sairaana ja dementoituneena laitoksessa vuoteessa,  sillä on erilainen merkitys. Silloin elävät läheiset ymmärtävät 
kuoleman. Onhan luonnollista ja elämän järjestykseen kuuluvaa, että vanhan ja sairaan ihmiset vuodet loppuvat. 
     
Joskus meidän jokaisen olisi hyvä tehdä pieni ajatusleikki: Eläydytään tilanteeseen, että meillä olisi kuukausi elinaikaa. Olisimme hyvässä kunnossa, mutta tietäisimme, ettemme voi mitenkään jatkaa elämäämme kuukautta pidempään. Millainen kuukausi meillä olisi edessä?  Mitä tekisimme? Missä kävisimme? Kenet haluaisimme vielä tavata? Miten luopuisimme kaikesta? Ketä kävisimme kiittämässä? 
Keneltä kävisimme anteeksipyytämässä? Miten sanoisimme sen, mikä on jäänyt vielä kokonaan sanomatta? Meillä olisi ehkä hyvinkin erilainen kuukausi edessä. Tämä ajatusleikki ei ole kuolemisen ja elämisen harjoittelua. Näin voimme saada jotenkin kiinni siitä, mikä tässä elämässä on sittenkin tärkeintä. Mikä on elämän tarkoitus? Olenko ollut siunaukseksi? Millainen jälki minun elämästäni jää jälkeeni jääville? Mistä 
minut muistetaan?       
                                                   
Tämän Pyhäinpäivän saarnatekstinä on Jeesuksen ehkä kuuluisimman puheen Vuorisaarnan alku. Puhe alkaa taivaallisilla näkymillä: autuaita, onniteltavia, ikionnellisia, Jumalalle kelpaavia kuvataan 8 autuaaksijulistamisella. Jokainen näistä olisi oman saarnansa arvoinen, mutta otan näistä nyt vain alkuosan. 
Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta. 
Olemme kuulleet sanonnan, ettei viimeisessä paidassa ole taskuja. Eikä olekaan. Ei ole taskuja, mihin laittaisi euroja, osakkeita, ansioluetteloita ja arvoesineitä. Emme todella saa täältä mitään mukaamme. Hengessään köyhä on sellainen, joka ei voi tuoda Jumalan eteen onnistunutta elämää, hän ei voi kehua rakkaudellaan, hyvillä teoillaan eikä uskollaan. Hänellä on vain syyllisyyttä ja oman pahuuden seurauksia näytettävänä Jumalalle. 
Se ei ole sitä, että kokisimme jotain alemmuutta, vähättelisimme itseämme tai huonoa itsetuntoa. Apostoli Paavali, jolle Jeesus itse ilmestyi tiellä,  sai sen jälkeen olla Jumalan käytössä. Kun luemme Raamatusta Paavalin oman kilvoituksen kehitystä, niin se on tällainen: 
1.Kor.15:9 Paavali sanoo: Olenhan apostoleista vähäisin… 
Vähän myöhemmin Ef. 3:8 Paavali sanoo: Minulle, kaikista pyhistä, siis kristityistä vähäisimmälle.. 
Oma kuolema silmien edessä Paavali kirjoittaa hyvälle työtoverilleen Timoteukselle: Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä, joista minä olen suurin…(1.Tim.1:15) Melkoista alaspäin menoa. 
Apostolillekin, Jumalan miehelle jäljelle jää vain ja ainoastaan Kristuksen ansio. 
   
Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen. 
Meillä on monenlaisia murheita. Miten meitä voitaisiinkaan onnitella sen perusteella. On läheisensä menettäneitä, lasten vaikeuksia, huolta omasta ja toisten terveydestä. Jos murhe tekee autuaaksi, niin olemme autuaita melkein kaikki. Katsoin muutama viikko sitten Youtubesta tamperelaisen lääkäripariskunnan tarinan. Minna ja Veli-Pekka Joki-Erkkilän 17-vuotias Laura-tyttö surmattiin raa`asti pari vuotta sitten. Siinä perheessä elämä pysähtyi kertaheitolla. Mutta heidän puheistaan jäi voimakas 
vaikutelma siitä, että vanhemmat olivat saaneet syvään murheeseensa lohdutuksen Jumalalta ja mikä ihmeellisintä, uskon myötä vanhemmat saattoivat antaa anteeksi jopa surmaajalle, vaikka teko oli äärimmäisen paha. Sitä kuunnellessani ajattelin, että pystyisinkö minä antamaan anteeksi lapseni surmaajalle. Kannattaa katsoa. 

Raamatussa kerrotaan, miten Jeesus paransi sairaita, tyynnytti myrskyn ja herätti  kuolleita takaisin tähän elämään. Olisihan Jumala voinut estää ja hoitaa asiat niin, ettei sitä sairautta olisi tullut ollenkaan, myrsky ei olisi noussut Gennesaretin järvelle ollenkaan ja kuolleet olisivat saaneetkin elää. Jumala salli kaiken  tapahtua, mutta antoi sitten avun  ja lohdutuksen ihmisille Jeesuksen välityksellä. Myrskyn silmässä olleet opetuslapset varmasti muistivat koko loppuelämänsä, että vaikeasta ja vaarallisestakin tilanteesta voi selvitä, kun tietää ja uskoo, että auttaja ja lohduttaja Jeesus Kristus kulkeekin vierellä ja lähellä. 
   
Autuaita kärsivälliset: he perivät maan. 
Nykyisessä  raamatunkäännöksessä oleva sana kärsivällinen oli edellisessä käännöksessä hiljainen. Sana voidaan kääntää myös lempeä, sävyisä, nöyrä. Eivätkö nämä sanat viittaa siihen, että onniteltavia ovat kaikkeen alistuneet, loputtomiin kompromisseihin suostuneet, omista oikeuksista luopuneet, jotka eivät sano mitään pahaa eikä kielteistä kenestäkään. Tarvitsemme kärsivällisyyttä monessa mielessä. Avioliitossa lähdetään helposti hakemaan uusia ja tuoreita tunnekokemuksia muualta, jos oma suhde on arkipäiväistynyt. Emme aina muista, että hyvän ja ihanan tunteen katoaminen ei välttämättä merkitse sen lopullista menettämistä. Välivaiheen jälkeen se voi palata jälleen. Avioliitto, jos mikä vaatii 
puolisoilta kärsivällisyyttä. 
   
Tämä Jeesuksen sana voi merkitä sitäkin, että yritän hillitä äkkipikaisuutta, koska silloin voin tehdä paljon sellaista, mitä joudun myöhemmin katumaan. Vastoinkäymisissä tarvitsemme kärsivällisyyttä. Joudumme elämään sairauksien, onnettomuuksien ja elämän menetysten kanssa ja emme välttämättä saa niihin heti toivomaamme apua, emme ehkä koskaan tässä elämässä. Voimme antaa myös Jumalalle aikaa hoitaa monia asioita elämässämme. Kärsivälliset perivät maan. 
   
Ihmisen viimeisille sanoille ennen kuolemaa annetaan yleensä suuri painoarvo. Minäkin muistan monien ihmisten viimeiset sanat. Jeesuksen viimeiset sanat ristillä olivat Luukkaan mukaan: Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni. Vähän aikaisemmin Jeesus piti jäähyväispuheen, joka alkoi näin: 
Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta. Uskokaa Jumalaan, uskokaa johdatukseen elämässänne, kyllä kaikki järjestyy pahoinakin päivinä. Uskokaa siihen, että Jumala tietää ja päättää elämämme päivien ja vuosien määrän. Uskokaa minuun, sanoi Jeesus. Uskokaa minun anteeksiantooni ja sovitukseen, niin saatte rauhan tässä elämässä ja silloin kun tästä elämästä irrottaudutte lopullisesti. Ja sitten tulee valtava lupaus: sinulle ja minulle huone taivaallisen Isän kodissa. Vuorisaarnassa Jeesus lupasi, että ne, joita hänen tähtensä herjataan, vainotaan ja joista valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa, voivat iloita ja riemuita, ne saavat taivaassa suuren palkan. 
Taivaasta emme käsitä tässä elämässä paljon mitään. Näissä kohdin on kuitenkin pieni viittaus siihen, ettei siellä leijuta haamuina jossain, vaan se on elämää uudessa taivaassa ja maassa. Saan odottaa päivää, jona saan tavata ne lukemattomat ihmiset, jotka ovat vaikuttaneet minun elämääni ja joiden vaikutuksesta  elämän kulkuni on muodostunut tällaiseksi. Jos minulla ei olisi tätä näköalaa, olisin paljon köyhempi. Eräs äiti kirjoitti lapsensa kuoleman jälkeen, että hän uskoo, että yhtenä päivänä tälle pohjattomalle lapseni ikävälle tulee loppu, piste. Odotan, että saan vielä tavata lapseni, sulkea syliini. Eikä meitä kumpaakaan enää satu. 
   
Jeesus on luvannut kaikille Häneen uskoville paljon hyviä lahjoja, mutta myös vaikeuksia tässä elämässä. Suurin lahja on lupaus ikuisesta elämästä, jälleennäkemisestä, rakkaiden tapaamisesta ja loppumattomasta ilosta. Silloin kaikki kaipaus ja kyyneleet ovat poissa. 
Odotan sitä päivää.